Kiroilin ensimmäisen kerran elämässäni pulkkamäessä noin 11-vuotiaana. Hyppyristä alastulo sattui takapuoleen, enkä enää hillinnyt kieltäni. Kun alkuun oli päästy, niin loppua ei meinannut tulla. Muutama vuosi myöhemmin ystäväni kirjoitti rantatossuihini "Tepa-kiroilija".

Tuo nimitys osui oikeaan. En tuntenut ylpeyttä paremminkin häpeää. Olin alkanut kiinnostua Jeesuksesta ja jotenkin tuntui, ettei tällainen puhe sopinut kristitylle.

"Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me myös kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja. Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni!" Jaak.3:9,10

On Jumalan ihme, että puheeni muuttui. Minun tehtäväni on kiittää ja siunata, ei kirota. Vieläkin saattavat kirosanat silloin tällöin karkailla, jos potkaisen jalkani kynnykseen tai menetän hermoni jossakin tilanteessa. Se on sitä keskeneräisyyttä.