Harrastin nuorempana kilpamelontaa. Kerran noin 14-vuotiaana huomasin kauhukseni kilpailupaikalla, että olin unohtanut kanoottini istuimen kotiin. Kanoottini pohjalla oli vain tappi, johon istuin olisi pitänyt kiinnittää. Melkein itku tuli. Eihän kilpavauhtinen melonta suju kanootin pohjalla istuen eikä varsinkaan tapin päällä. 

Kenelläkään seuratoverillani ei ollut samanlaista kanoottia ja käännyin järjestävän seuran edustajan puoleen. Hän sanoi, että jos sopivan istuimen kanoottivajasta löydän, niin saan sitä lainata. Toiveikkaana lähdin etsimään. Löysin pari samanlaista kanoottia, mutta istuimia en mistään. Epätoivoisena menin yksin pikkubussiimme istumaan ja rukoilin: ”JEESUS AUTA!”

Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, mutta huomasin yhtäkkiä, että on kova vessahätä. Riensin pukuhuoneen vessaan ja istahdin pöntölle ja mitä ihmettä. Vessapaperitelineen alla lattialla oli juuri sellainen penkki mitä tarvitsin.

Jeesus auttoi hädässä.

Myöhemmin olen saanut oppia, ettei Jumala ole rukousvastausautomaatti, jolta saa kaiken mitä haluaa. Mutta hädässä en ole koskaan jäänyt yksin.