Sain perheeni vanhan koiran luokseni asumaan noin yhdeksän kuukautta sitten. Vanha koira tarvitsi paljon seuraa ja huolenpitoa. Vapaa-aikani muuttui koti-illoiksi ja lounastapaamiset kotiruoaksi koiran seurassa. Lenkille ehdin sen verran kuin koirani jaksoi kävellä. Aloin viettää sellaista "sitten kun koiraa ei enää ole" elämää. Moni suunnitelma ja haave saivat siirtyä jonnekin tuilevaisuuteen.

Minulle on opetettu, ettei pitäisi elää sitten kun elämää. En ole asiasta enää samaa mieltä. Joskus on hyvä elää sitten kun elämää. Kun silittelin koiraani viimeisen kerran eläinlääkärin vastaanotolla kuukausi sitten, olin tyytyväinen sitten kun elämänvalintaani. Näin siitäkin huolimatta, että elämä oli välillä ollut raskasta ja joidenkin haaveiden odottaminen oli kysynyt kärsivällisyyttä.

Enää minulla ei ole koiraa ja aikaa löytyy monelle asialle, mitä talven aikana jäi tekemättä. Ennen kaikkea olen iloinen siitä, että sitten kun elämä antoi tilaa nyt vielä kun elämälle. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä Alma-koirani kanssa. Se aika oli ainutkertaista.

Edellisestä kirjoituksestani on jo tovi. Tämä ei johdu siitä, että olisin unohtanut Eväät levällään -blogini vaan siitä, että työssäni eväät ovat aina jaossa. Joskus pitää vetäytyä kuoreensa ja salassa syödä vähän itsekin eväitä. Tämä ei varmaankaan koske vain meitä kirkolta palkkaamme saavia, vaan myös monia seurakuntalaisia, jotka jakavat vapaaehtoisesti omasta ajastaan ja taidoistaan muille.

Jumalan antamat eväät kuuluvat myös minulle. Hassua, että siitä joutuu muistuttamaan itseään. Olisinko armollisempi muille, jos luottaisin Jumalan täydelliseen armoon minua kohtaan? Välillä voi olla kirjoittamatta blogia tai olla osallistumatta vapaaehtoistehtäviin. Se on armolliuutta itseä ja muita kohtaan.

Syksy on minulle vaikeaa aikaa. En haluaisi luopua kesästä. En haluaisi kohdata kylmyyttä ja pimeää. Kun kukat lakastuvat ja puut pudottavat lehtensä, tuntuu että elämä valuu sormieni läpi. Joudun kohtaamaan kuoleman. 

Kuitenkin muutama valonsäde saa toivoni jälleen heräämään. Tämä kuolema ei ole lopullinen. Talven jälkeen koittaa kevät ja elämä saa uuden muodon. Mutta ensin on kuljettava syksyn ja talvenkin läpi.

 

Aika söpö, vai mitä? Vanhempieni vanha koira muutti luokseni. Sen jälkeen uskomattoman moni on pysähtynyt juttelemaan kanssani kadulla. Olen iloinnut siitä suuresti. Samalla olen miettinyt, miksi vasta koira saa ihmiset juttelemaan toisilleen. Koira on tietysti helppo puheenaihe, mutta onko koiranomistaja muutenkin helpommin lähestyttävä? 

Mikä tekisi kirkosta ja sen työntekijöistä yhtä helposti lähetyttäviä?

Olin kesälomallani vaeltamassa ystäväni kanssa Norjan ja Ruotsin tuntureilla. Bárrás-tunturia valloittaessa sain todeta, että kivikossa jyrkkää rinnettä on helpompi kavuta ylöspäin kuin alaspäin. Vaikkei se nouseminenkaan helppoa ollut.

Kuvassa Bárrás-tunturin rinnettä kirmaa alaspäin joku norjalainen "gaselli" siis huomattavasti minua ketterämpi vaeltaja.

Jälkikäteen mietin, että niin se taitaa olla vähän kaikessa. Oli helpompi olla nousukuntoinen urheilija kuin huomata oman kuntonsa rapistuvan vuosi vuodelta. Oli helpompi olla viisas ylioppilas kuin tuntea itsensä niin kovin tietämättömäksi elämän suurien kysymysten edessä. Oli helpompi edetä kirkollisella tiellä ja Raamatun tuntemisessa kuin myöntää olevansa heikko syntinen, jota epäilykset kalvavat.

On siis helpompaa mennä ylöspäin kuin tulla alas. Sen tähden kunnioitan sinua Kristus. Sinä tulit meitä kaikkia ihmisiä alemmaksi. Kun omat voimamme ja oma viisautemme ei enää riitä, sinä lopulta kannat meidät ylös.